Takaisin etusivulle.

 

Huoli maan hyvinvoinnista kasvaa. Onko kristillisellä perinteellä jotain annettavaa ihmiselle, jota huoli painaa?

 

Onneksi on. Kristillinen traditio sisältää aineksia, jotka voivat vahvistaa ihmiskunnan kamppailua luomakunnan puolesta. Tällaiset ainekset on usein työnnetty marginaaliin, mutta nyt ne on nostettava keskiöön.

 

Teologian uudistumisen on lähdettävä perusteellisesta itsekritiikistä. Traditiossa on painotuksia, joita on käytetty korostamaan ihmisen keskeisyyttä ja oikeutta hallita muuta luontoa. Puhdistavan kritiikin jälkeen avautuu mahdollisuuksia tuoda pintaan Raamatun ja perinteen, erityisesti mystiikan, luontomyönteisiä näkemyksiä.

 

1960-luvulla ympäristötietoisuuden kasvaessa myös kristilliset kirkot havahtuivat ekologiseen vastuuseensa. Siitä saakka on tehty tietoisesti nk. ekoteologiaa. Kyseessä on kristillisen tradition tarkastelu siitä näkökulmasta, mitä usko ja hengellisyys merkitsevät ihmisen luontosuhteelle.

 

Ekoteologiassa voidaan eritellä esimerkiksi seuraavat kolme pääsuuntausta:

 

1. Tilanhoitajaetiikka. Sen mukaan Raamattu osoittaa ihmiselle hänen paikkansa luomakunnan vastuullisena tilanhoitajana, jonka tehtävä on viljellä ja varjella luomakuntaa. Tänä päivänä painotuksen tulee olla laiminlyödyn varjelemisen tehtävän hoitamisessa.

2. Eko-oikeudenmukaisuus. Erityisesti eteläisen pallonpuoliskon kristityt ovat muistuttaneet, että köyhyys ja ekologiset ongelmat kietoutuvat toisiinsa. Myös ratkaisuissa on otettava molemmat kysymykset vakavasti.

3. "Ekologinen hengellisyys." Tämän suuntauksen edustajat katsovat, etteivät yllä mainitut painotukset riitä, vaan on tarkasteltava koko teologian lähtöoletuksia, kuten käsitystä todellisuuden luonteesta. On pyrittävä nykyistä kokonaisvaltaisempaan todellisuuskäsitykseen, jolloin on mm. mahdollista palata ymmärtämään maa pyhänä. Kristillisessä mielessä tämä ei tarkoita panteismia (= luonto on jumalallinen) vaan jumalakäsitystä, jossa Kolmiyhteinen Jumala on läheisesti läsnä myös luomakunnassaan.

 

Kolmanteen suuntaukseen kuuluu myös nk. ekofeministinen teologia. Ekofeminismissä luontosuhteen kysymyksiin liitetään sukupuolinäkökulma. Tämä lähestymistapa on tuottanut valaisevaa analyysiä siitä, miten länsimaisessa kulttuurissa olemme vieraantuneet luonnosta ja millaisia vaihtoehtoja on olemassa.

 

Samalla kun ekologinen näkökulma pyrkii teologian keinoin vaikuttamaan arvoihimme ja asenteisiimme, tämä näkökulma voi merkitä myös kristillisen perinteen elävöitymistä. Kokonaisvaltainen todellisuuskäsitys tekee mekanistista ajattelua paremmin oikeutta Raamatulle ja kristillisen uskonperinnön luonteelle. Tällaisista lähtökohdista avautuu selkeästi Raamatun pelastuskäsityksen laaja-alaisuus: pelastus koskee sekä tuonpuoleista että tämänpuoleista elämää. Tässä elämässä Jumalan pelastava armo näkyy mm. suhteiden korjautumisena ihmisen ja Jumalan välillä sekä ihmisten välisissä suhteissa, kamppailussa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta sekä koko luomakunnan eheytenä.